Torpparin elämää Sampaassa

Äitini tätiä haastateltiin 1970-luvun alkupuolella itsenäistyneiden torppien kehityksestä maailmansotien välisenä aikana Halikossa. Vuonna 1900 syntynyt äitini täti Saida Jokela avioitui neljä vuotta vanhemman Viljamin kanssa vuonna 1922. Viljamin vanhemmat olivat muuttaneet Perttelistä 1880-luvun puolivälissä ja alkoivat raivata uutta, ns Enolan torppaa Halikon itäosaan Sampaaseen, lähelle Kuusjoen rajaa. Osa Viljamin sisaruksista otti sukunimekseen torpan nimen eli Enolan, mutta muistitiedon mukaan Halikon kirkkoherran ehdotuksesta Viljami päätyi valitsemaan Iltanen-sukunimen.

Ote Halikon rippikirjasta 1882 – 1890 (s. 615), jossa näkyvät Viljamin vanhemmat Enok ja Edla sekä perheen vanhimmat lapset

Enola oli Joensuun kartanon ulkotilan, Salaisten talon, torppa Sampaan kulmakunnalla.
Salaisten taloon oli matkaa noin kahdeksan kilometriä ja Joensuun kartanoon vielä seitsemän kilometriä enemmän. Torpparijärjestelmän mukaisesti torppariväen oli velvollisuus tehdä taksvärkkipäiviä isäntätiloilla. Enolalaisilla oli taksvärkkipäiviä viisi.
Samalla seudulla oli kuusi torppaa, jotka kaikki itsenäistyivät 1920-luvun alussa. Itsenäistymisanomuksen torpat tekivät yhdessä. Tilan lunastamiseen ei tarvittu lainarahaa, sillä Saida oli saanut lunastukseen tarvittavat rahat kotoaan perintöosana. Veli oli saanut puolestaan kotitilan. Muita aikuiseksi eläneitä sisarruksia hänellä ei ollutkaan.

Enolan vanha päärakennus. Kuva lienee vuodelta 1929.

Enolan väki asui ensin hirsisessä (mutta päältä laudoitetussa), pärekattoisessa asuinrakennuksessa, jossa oli tupa, kamari ja pieni eteinen. Saidan mukaan vanhassa torpassa oli ollut varsin vähän huonekaluja, vain pöytä ja tuoleja. Nuori emäntä toi mukanaan sängyn  ja isäntä teki tuoleja. Piironki ja keinutuolit teetettiin ulkopuolisella tekijällä. Saida kutoi itse tupaan matot pienillä kangaspuilla, jotka olivat myös tuvassa. Aikaa kangaspuilla kutomiseen jäi kuitenkin vähän, kun lapsia vielä 1920-luvun kuluessa syntyi neljä. Appivanhemmille oli rakennettu lähelle oma asuinrakennus.

1930 valmistui uusi asuinrakennus, jossa oli jo neljä huonetta sekä yksi vinttihuone. Alustassa olivat myös perunakellari ja toinen kellaritila lihan säilyttämiseen.

Enolassa oli ennen torpan itsenäistymistä peltoa noin 16 hehtaaria. Itsenäistymisen jälkeen peltoa raivattiin vielä lisää nelisen hehtaaria metsän reunasta kuokkimalla ja kyntämällä.

Hirsiseen navettarakennukseen mahtui seitsemän lehmää. Saidan ja Viljamin aikana rakennettiin myös uusi, sementtitiilinen navetta. Lypsetystä maidosta valmistettua voita, samoin kun isännän hakkaamia halkoja käytiin myymässä Salon torilla. Metsää tilalla oli vajaat 30 hehtaaria. Liha myytiin kiertäville ostajille ja vilja puolestaan Saloon. Omavaraistalouteen liittyi, että lehmien lisäksi kasvatettiin myös kanoja, sikoja ja lampaita.

Puutarhaa ei vanhassa torpassa ollut – muutaman omenantaimen Saida oli tuonut kotoaan. Puutarha syntyi pikkuhiljaa, kun isommiksi kasvaneet lapset alkoivat kasvattaa 4H-kerhotoimintaan liittyen puutarhassa esimerkiksi juureksia. Myös marjapensaita istutettiin.

Enola on yhä saman suvun omistuksessa.