Wilhelmiina ja 12 lasta

Noin 12 vuotta sitten tutkimuksissani tuli vastaan maaliskuussa 1864 Halikon Kärävuorella syntynyt Wilhelmiina Stina Caisantytär ja vasta tänä kesänä sain selvitettyä hänen perheensä perustiedot kokonaisuudessaan. Wilhelmiina kuuluu tutkimuksissani Juho Efraiminpojan sukuun ja siellä Stina Kaisan haaraan.
Aiemmin hän on ollut esillä myös seuraavissa artikkeleissa: Odotettua postia, Vuoden aikana selvinnyttä sekä Sukututkijan juhlapäiviä.

Perhe oli hänen tapauksessaan laaja, sillä hän sai tietojeni mukaan 12 lasta, joista kaksi ensimmäistä olivat aviottomia. Loput 10 hän sai yhdessä Wilhelm Snellmannin kanssa, jonka kanssa hän avioitui 23-vuotiaana vuonna 1887. Lapsista seitsemän oli tyttöjä ja viisi poikia. Wilhelmiina oli noin 15-vuotiaana ottanut käyttöön sukunimen Virtanen.

Wilhelmiina tyttärentyttärensä Ellenin kanssa noin 1920-luvun puolivälissä. Tietojeni mukaan Wilhelmiinalla oli 31 lastenlasta.

Samaa sukunimeä käytti myös hänen vanhin lapsensa Ida (syntynyt 1883 – Wilhelmiina tällöin 19-vuotias), joka 18-vuotiaana avioitui renki Frans Hjalmar Aaltosen kanssa Perttelissä. Ida ja Frans saivat neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, mutta kaikki kuolivat ennen aikuiiän saavuttamista. Ida itsekin kuoli vain 24-vuotiaana vuonna 1907 keuhkotulehdukseen. Haudattujen luetteloon on merkitty, että hän kuoli ja haudattiin Turussa.

Wilhelmiinan toinen lapsi Amanda syntyi vuonna 1886 Idan tapaan aviottomana. Amanda otti vuosisadan taitteessa sukunimen Laakso. Myös hän kuoli varsin nuorena eli 29-vuotiaana heinäkuussa 1915 tuon ajan yhteen vitsaukseen eli keuhkotautiin. Amanda oli seitsemän vuotta aiemmin avioitunut Uskelan Karjaskylästä kotoisin olleen Emil Rauhalinnan (alunperin Lang) kanssa. He ehtivät saada neljä lasta, kolme poikaa ja yhden tyttären. Vanhimman lapsen eli heinäkuussa 1908 syntyneen Erkin kautta sukua jatkui myös ainakin seuraavaan sukupolveen.

Puolisoksi Wilhelm Snellman

Elokuun lopussa 1887 Wilhelmiina avioitui itse pari vuotta nuoremman, Uskealassa syntyneen Wilhelm Snellmannin kanssa. Avioitumishetkellä Wilhelm oli renkinä Halikon Häävälässä ja Wilhelmiina piikana saman pitäjän Immalan kylässä. Kaksikko sai runsaan 20 vuoden kuluessa kymmenen lasta, joista Anshelm Johannes (1888) ja Alma Aleksandra (1891) syntyivät Halikossa. Välillä perhe piipahti Angelniemellä, jossa 1893 syntyi Artur August Wilhelm. Halikkoon palaamisen jälkeen syntyi Karl Edvard vuonna 1896.

Seuraavat kolme lasta syntyivät Perttelissä – Martta Maria 1898, Elin Elina 1900 ja August Aleksander 1902. Viimeiset kolme lasta – Aina Ellida (1905), Ilta Tyyne Wilhelmiina (1908) ja Paavo Eemil (1909) syntyivät Uskelassa, jonne perhe jäikiin vakituisemmin asumaan. Toki Uskelan sisällä Snelmannit tekivät sisäisiä muuttoja. Tyystin kiertolaiselämää ei kuitenkaan vietetty, sillä esimerkiksi vuosien 1925-27 Uskelan henkikirjassa mainitaan, että perhe on asunut kymmenisen vuotta Pajulassa Kavenin talossa.

Otteita lasten elämänvaiheista

Wilhelmin ja Wilhelmiinan yhteisistä lapsista ennen aikuisikää kuolivat Elin (4-vuotiaana) ja Aina 11-vuotiaana. Kuopus Paavo, joka ehti toimia teurastajana, kuoli hänkin varsin nuorena eli 23-vuotiaana. Kaikkien näiden kolmen kohtaloksi koitui aiemmin mainittujen siskopuolten tapaan keuhkotauti.

Perheen isän, Wilhelmin, elämäntaival katkesi heinäkuussa 1918 Hämeenlinnan vankileirille, jonne passitetuista punaisten puolella taistelleista 12 000 vangista lähes 20% menehtyi. Hänen vaiheistaan kansalaissodan taisteluissa en ole löytänyt tarkempia tietoja.  Wilhelmistä löytyy kuitenkin sotavankikortti, jossa mainitaan vangitsemispaikaksi Vesala, jolla viitataan Hollolan Vesalan kylään, jossa vapun tienoilla 1918 noin 30 000 punaista antautui valkoisille.

Wilhelm Snellmannin vankikortin etupuoli. Lähde Kansallisarkiston internet-sivut, Sotavankilaitos, sotavankilaitoksen arkisto, Vankikortisto, Eri vankiloissa ammutut ja kuolleet, Bb:59.

Samaisella Hämeenlinnan vankileirillä on merkitty kuolleeksi Snellmannien pojista myös Artur August Wilhelm, mutta tuo merkintä, jonka löysin niin Uskelan kuolleitten tiedostoista että Sotasurmat 1914 – 1922 tietokannasta, on virheellinen. Artur August Vilhelm nimittäin kuoli vasta vuonna 1965 Salossa. Häntä suremaan jäi vaimo sekä tytär ja poika.

Kansalaissodan taisteluihin punaisten puolella osallistuivat myös Anshelm Johannes ja Karl Edvard. Ensiksi mainittu oli pidätetty huhtikuun alussa 1918 Tampereella ja jälkimmäinen vajaata kuukautta myöhemmin Lahdessa. Molemmat tuomittiin sotarikosoikeudessa vankeusrangaistuksiin, mutta tuomiot olivat moneen muuhun punaisten puolella taistelleeseen verrattuna lyhyitä. Anshelm Johannes sai 2 vuoden tuomion ja Karl Edvard 4 vuoden tuomion. Ja kun yleisen linjan mukaan tällaisia ”pikkutuomioita” lyhennettiin ja jopa armahdettiin, eivät veljekset joutuneet pitkään olemaan vankilassa. Mutta tunnetustihan olosuhteet olivat vankiloissa karut.

Veljeksistä August Aleksander on haudattu Salon kirkon sankarihautausmaalle. Hän siis palveli armeijassa toisen maailmansodan aikana ja kuoli vasta jatkosodan päättymisen jälkeen helmikuussa 1945 keuhkosyöpään. Hän oli pari vuotta ennen kuolemaansa ehtinýt avoitua Hilma Haapasaaren kanssa. Yhteisiä lapsia he eivät ehtineet saada.

August Aleksanteri Snellmannin haudalla otetussa kuvassa ovat todennäköisesti Artur August Wilhelm Snellman (vas), Karl Edvard Snellman, Alma Aleksandra Ojuri, Martta Maria Snellman sekä vainajan leski Hilma Maria Snellman.

Uudellemaalle muuttaneita

Kaikki kansalaissotaan osallistuneet veljekset palasivat siis siviiliin ja ehtivät elämään vielä vuosikymmeniä ja avioitumaankin, Anshelm Johannes jopa kahteen kertaan 1940-luvun alkupuolella Porvoon seudulla, jonne hän oli muuttanut Perniöstä vuonna 1936. Avioliitoista ei syntynyt lapsia. Suvussa kulkevan perimätiedon mukaan hänelle syntyi kuitenkin  peräti kolme lasta Salon seudulta kotoisin olleen naisen kanssa. Virallisesti näitä lapsia ei ilmeisesti Anshelm Johanneksen eli Jussin lapsiksi koskaan merkitty. Esimerkiksi metsätyömiehenä toiminut Jussi kuoli Porvoossa 75-vuotiaana joulukuussa 1963.

Pääkaupunkiseudulle Salosta muutti myös Karl Edvard, jota myös Kalleksi kutsuttiin. Hän muutti virallisesti Kirkkonummelle vuonna 1936, jossa hän vuotta myöhemmin avioitui Edit Björkmanin kanssa. Heidän ”yhteinen historiansa” oli kuitenkin vähintään 12 vuotta vanhempi, sillä heidän seitsemästä lapsestaan viisi oli syntynyt ennen avioliiton solmimista. Ruotsinkielisen vaimonsa kautta äidinkieleltään suomenkielinen opetteli myös toisen kotimaisen kielen, mutta muistitiedon mukaan hän ainakin puhui ruotsia vahvasti murtaen. Muun muassa lämmittäjän ammatissa toiminut Kalle kuoli Snellmannien sisarussarjasta viimeisenä eli vuonna 1973 Espoossa.

Kallea paria vuotta nuorempi sisar Martta muutti Suomen itsenäistymisen tienoilla, 19-vuotiaana, Turkuun, mutta oleili tiettävästi välillä myös Salon seudulla. Näin voi päätellä siitä, että hänen neljästä lapsestaan ainakin kaksi on syntynyt Salon seudulla. Rakennustyömailla työskennellyt Martta ei avioitunut eikä lasten isistäkään ole varmaa tietoa. Martta kuoli Turussa vuonna 1952. Martasta olen kirjoittanut laajemmin Sukututkijan juhlapäiviä -artikkelissa.

Martta Snellman ja hänen vuonna 1921 syntynyt tyttärensä Ellen.

Toisen maailmansodan aikana menehtyi myös sisarussarjan toiseksi nuorin Ilta Tyyne Wilhelmiina. Hän oli muuttanut Salosta Turun kautta Helsinkiin 1930-luvun lopulla ja avioitui huhtikuussa 1940 Eemil Väätäisen kanssa. Runsas vuotta Ilta Tyyne Vilhelmiina kuitenkin kuoli – vain 33-vuotiaana.

Iso joukko kokoontuneena Ilta Tyyne Wilhelmiina Väätäisen hautakummulle.

Snellmannien sisarussarjasta runsaslukuisimman lapsikatraan sai Alma. Hänen kahdeksasta lapsestaan seitsemän syntyi Verneri Aleksanteri Ojurin (aiemmin Lindqvist) kanssa solmitussa avioliitossa. Alman ensimmäinen lapsi Johannes, joka kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä, syntyi siis ennen avioliittoa. Ojurien yhteisistä lapsista vain ensimmäinen eli Toivo oli poika, muut olivat tyttöjä. Kaikkien Alman tyttärien toinen nimi – äitinsä tapaan – oli Aleksandra ja poikien toinen nimi Aleksanteri! Alma ja Verneri ylläpitivät Salossa pariakin yleistä saunaa sekä sekatavarakioskia.

Alma Ojuri tyttärenpoika Rauno Salmisen kanssa noin vuonna 1950 otetussa valokuvassa.

Tässä vielä Snellmannin perheen tiedot:

Mutta kuka oli Wilhelmiina Grönberg?

Palataan lopuksi vielä Wilhelmiinaan. Edellä mainitut faktat – varsinkin 1900-luvun osalta – ovat varmistuneet itselleni vasta viimeisen kuuden vuoden aikana. Sitä aikaisemmin olin seurannut häntä myös äitinsä Stina Caisa Juhontyttären elämäntarinaan liittyen. Ja tällöin Wilhelmiinan mainitaan useammassa yhteydessä Wilhelmiina Grönberginä. Näin esimerkiksi 1890-luvulla, jolloin Stina Caisa asui Helsingissä.
Ja tuo sukunimi Wilhelmiinaan liitettiin isäpuolen Adolf Grönbergin kautta. Stina Caisa ja Adolf vihittiin Bromarvissa marraskuussa 1876. Olenkin Vuoden aikana selvinnyttä -artikkelissa (julkaistu syyskuussa 2014) jo kertonut, miten Grönbergien vaiheet olivat epäselviä tuon avioitumisen ja perheen Helsinkiin muuton (1883) välisen ajan.

Muutama kuukausi sitten SSHY:n sivuille (www.sukuhistoria.fi) ilmestyi lisää Hangon seurakunnan asiakirjoja ja mm rippikirjat 1870- ja 1880-lukujen taitteesta. Ja sieltä sivulta 66 löytyvät sepänkisälli Adolf Grönberg, vaimo Stina Kaisa sekä tämän aviottomat tyttäret Wilhelmiina ja Alina. No, tuossa vaiheessa Wilhemiina oli teini-iän kynnyksellä, joten oli varsin luontevaa, että hän asui äitinsä kanssa.

Halikon rippikirjoissa hänet oli kuitenkin samoihin aikoihin merkitty muuttaneeksi Tavolan Hakalan torpasta isoäitinsä Johannan luota vuonna 1878 (eli 14-vuotiaana) piikatytöksi Haaviston taloon. Siellä hän siis otti itselleen käyttöön Virtanen-sukunimen. Ja tätä Wilhelmiina Virtasta pystyy siis Salon seudulla seuraamaan aina kuolemaan eli vuoteen 1944 asti.

Siitäkin huolimatta hän siis on (tosin Grönberg-sukunimellä) kulkenut asiakirjoissa äitinsä mukana Hangon kautta Helsinkiin. Tätä ”kaksoihenkilöllisyyttä” ei Helsingissä mitenkään huomattu. Niinpä Virallisessä lehdessä oli vuonna 1958 pyydetty Wilhelmiina Grönbergiä ilmoittautumaan. Kun tähän ilmoitukseen ei kukaan vastannut, niin Helsingin raastuvanoikeus julisti Wilhelmiina Grönbergin kuolleeksi  – kuolinpäiväksi määrättiin 1.1.1959. Todennäköisesti Wilhelmiina oli ”kadonnut” Helsingistä viimeistään silloin, kun äitis Stina Caisa kuoli vuonna 1925.

Tämä 12 lapsen äiti, Wilhelmiina, kuoli mielestäni oikeasti Uskelassa 26.2.1944. Uskelan kuolleitten luettelossa on kuolinsyyksi merkitty sekä vanhuuden heikkous että verisuontenten kalkkeutuminen. Luettelossa hänen syntymäajakseen oli merkitty 3.3.1864, kun oikea syntymäaika oli 30.3.

Wilhelmiina Halikon syntyneitten luettelossa maaliskuussa 1864. Vasemmalla oleva spur on tarkoittanut aviotonta lasta. Lähde: Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys, https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/halikko/syntyneet_1854-1869_jk308/139.htm

”Sekavuutta” lisää myös se, että Salon Helisnummen hautausmaalla olleessa hautakivessa syntymäpäivän kohdalla luki 23.3.!

Wilhelmiina Snellmannin hautakivi

 

Reportterin matkassa

Edellinen julkaisuni (Susi-Iita MTV:n uutisissa) nosti taas mieleeni Ida Laakson – äitini isotädin – kohtalon, johon sukututkimusteni aikana useinkin olen palannut. Tuon tv-jutun johdosta otin myös yhteyttä Hannu Holvakseen, joka erityisesti oli perehtynyt näihin 1880-luvun alun varsinaissuomalaisiin susisurmatapauksiin 1970-luvun lopulla.
Kirjailija Jouni Tikkanen oli myös tuoretta Lauma-teosta kirjoittaessaan (ks Lauma messuilla -artikkelini) haastatellut Holvasta useaan otteeseen.

Vuonna 2013 kuljimme eräänä lokakuisena päivänä neljän miehen porukalla  ”Susi-Idan jäjillä”. Kaksi muuta olivat Marko Auvinen, joka on tehnyt aiheeseen liittyvän Tappajasusi-elokuvan, ja Idan naapurustossa asunut, paikallishistoriasta kiinnostunut ja Idan tarinasta myös artikkelin kirjoittanut Keijo Nummenkylä.

Keijo Nummenkylä (vas), Hannu Holvas, jutun kirjoittaja ja Marko Auvinen ruokailutauolla 

Tutustuimme yhdessä niin Idan ja suden ”kohtaamispaikkaan”, Idan lapsuuden kotitalon sijaintiin sekä seurasimme Idan kuolinmökin jäljillä Vaskion Kierlasta Saaren kansallispuistoon. Tästä yhteisestä matkastamme löytyy otteita julkaisussa Kävelykeppi museossa.

Idan kotitalon, Kraapan, kivijalan kiviä Halikon Kierlan kylässä.

Matkareportaasit kirjaan koottuna

Holvaksen kanssa nyt kesäkuussa keskustelessani kävi ilmi, että hän on julkaissut parisen vuotta sitten kirjan Sininen matka-arkku, joka sisältää laajamittaisia reportaaseja matkoilta, jotka hän toimittajauransa aikana teki. Työmatkat ajoittuivat 40 vuoden ajalle vuosien 1966 – 2006 välille. Lähes 400-sivuinen teos käsittää juttumatkoja niin kotimassa kuin myös maailman eri kolkille Siperiasta Kap Hornille ja Kenian viidakoista Klondiken kultakaivauksille Kanadaan. Holvas lähetti ystävällisesti minulle kirjasta yhden kappaleen

Kirjan kotimaisiin reportaaseihin kuuluivat myös nämä susisurmatapaukset, joista Holvas teki siis kolmiosaisen juttusarjan Seura-lehdelle vuonna 1979. Ja tämä juttusarja julkaistiin nyt hieman täydennettynä myös hänen kirjassaan. Juttusarjaa kirjottaessaan Holvas tutustui ensin kaikkiin löytämiinsä kirjallisiin lähteisiin, minkä jälkeen hän kävi paikan päällä surmapaikoilla. Hän tavoitti Varsinais-Suomea kiertäessään myös useita henkilöitä, jotka kykenivät kertomaan toisen käden muistitietoa surmatapahtumista. Halikossa hän oli tavannut mm Susi-Iidan siskonpojan Aarne Breilinin, joka oli kertonut omia muistoja tädistään

Susi-Iidan kohdalla Holvaksen ei tarvinnut kuitenkaan tukeutua vain toisen käden muistitietoon, koska tarjolla oli myös Idan omasanainen haastattelu, jonka salolainen kotiseutuaktiivi Arvo Saura oli tehnyt 1950-luvun alkupuolella. Ääninauha oli taltioitu Turun yliopiston Suomen kielen laitoksen äänitearkistoon. Holvas sai hankittua tuon nauhan myös omaan käyttöönsä ja referoi haastattelun keskeiset osat tarkasti artikkeliin.

Nyt tuo laps o kuit sit

Olen itsekin hankkinut tuon samaisen haastattelun digitoidun version itselleni ja kuuntelin sen pitkän tauon jälkeen nyt uudelleen. Ida kertoo tapahtumista hyvinkin selväsanaisesti, mutta muistikuvat olivat hyvinkin luonnollisesta syystä jo hämärtyneet. Olihan itse tapahtuman ja haastatteluhetken välissä kulunut aikaa yli 70 vuotta. Mutta hyvin haastattelussa tuli esille kohtaaminen suden kanssa sekä miten paikalle osunut Janne-renki oli ilman apuvälineitä onnistunut lopulta Idan pelastamaan.

Henkilökohtaisesti minua kiinnosti kovastikin haastattelussa Idan vanhempien (eli isoäitini isovanhempien) reagointi tapahtuneeseen. Idan äiti oli havahtunut tapahtuneeseen, kun Idan kanssa kiertokoulumatkalla olleet oppilastoverit olivat kauhuissaan huutaen ja itkien tulleet Idan kotitalon liepeille.  Suden raateleman lapsensa nähtyään Johanna-äiti oli varsin epätoivoinen ja uskoi tyttärensä kuolevan: Nyt tuo laps o kuit sit. Isä Juho Kustaa oli tapahtumahetkellä ollut myllymatkalla, mutta oli arvellut tyttärelleen, ettei olisi sutta pelännyt, vaan olisi pystynyt pelottelemaan suden tiehensä ennen suurempaa raatelua.

Ida kertoi haastattelussa myös sen, että tapahtumaa seuranneena talvena lapsia kuljetettiin kiertokouluun hevoskyydillä. Susi oli käynyt kiinni tällöin rekeä ohjastaneen nuoren hevoskuskin käteen. Tämä oli arvellut, että jos susi olisi saanut reen kaatumaan kyljelleen, niin he olisivat kaikki kuolleet suden raatelemana. Samoin Ida kertoi miten susi kylällä oli känyt myös pirttien ikkunoiden takana saalista etsimässä.

Kirjassaan Holvas sanoo, että susiartikkelisarjaa tehdessään hän oppi sellaisen jutunteon tekniikan, josta myöhemmin tuli hänen tavaramerkkinsä. Holvas piti susijuttuaan myös kenties uransa parhaana reportaasina.

Tämän artikkelin keskeiset lähteet.  Kirjan kannessa näkyvän matka-arkun Holvas osti Kanadan Yellowknifesta. Hän suunnitteli kuljettavansa sitä mukanaan kaikilla pitkillä työmatkoillaan. Käytännössä se osoittautui epäkäytännöllisen isoksi ja raskaaksi, joten se kulki mukana vain joillakin kotimaan matkoilla.

Kiinnostus luontoon oli syttynyt

Luonto ja erityisesti sudet jäivät tämän susisurmateeman kautta kytemään Holvaksen mieleen sekä henkilökohtaisesti että ammatillisesti. Hän toivoikin pääsevänsä itsekin näkemään omakohtaisesti suden luonnossa. Niinpä syksyllä 1979 hän lähti yhdessä Seuran valokuvaaja Kari Santalan kanssa kohti Pohjois-Karjalaa ja Lieksaa. Todennäköisyys suden näkemiseen oli pieni, mutta kaksikko uskoi mahdollisuuksiinsa, vaikkei heillä ollutkaan takataskussaan vankkoja erämiestaitoja. He pystyttivät pysyvän leirinsä varsin lähelle silloista Neuvostoliiton rajaa.

Susia he yrittävät houketalla kuolleitten eläinten lihoista rakentamallaan haaskalla. Sen lähistölle he rakensivat havainnointia ja valokuvaamista varten piilokojun. Suunnitelmat olivat varsin hyviä teoriassa, mutta toteutuksessa sattui useita virheitä eivätkä he susia saaneet näköpiiriinsä. Kahden viikon retki lyheni vielä puoleen, kun Holvas sairastui ja joutui sairaalaan hoidettavaksi.

Into laajamittaisiin reportaaseihin ei Holvakselta kuitenkaan sammunut. Seuraaviin matkakertomuskohteisiin kuuluivat mm Monrepos, Intia ja sen tiikerit, Kanada, Venäjän kasakkakylät ja Siperia. Holvaksen kirjaa lukiessa vasta ymmärsin miten rohkean ja työteliään reportterin kanssa olin saanut tutustua omaan sukuhistoriaani.

Jos nyt kiiinnostuit tästä Sininen matka-arkku -teoksesta, niin sitä löytyy joistakin kirjastoista. Kirjan voi hankkia myös omakseen kirjailijalta itseltään 40 € hintaan (sis postituskulut) soittamalla numeroon  050 377 2520.